Kiinnostavan sukupuu-kirjan lisäksi löysin kirjastosta Martti Lindqvistin Surun tien (WSOY, 1999). Suosittelen kirjaa heille jotka ovat kohdanneet suuren surun, tai joiden läheinen ihminen on kohdannut. Surun ja luopumisen kanssa ihminen on aika yksin. Kaikki ymmärrystä avaava helpottaa. Huomaan pystyväni nyt erilailla tähän, itseni ymmärtämiseen.
En avaa tänne päiväkirjamerkintöjä. Poimin lainakirjasta:
..Tänään uskon, että olen näinä suruni vuosina kokenut myös jotakin hyvin arvokasta. Sanon sen ilman hymistelyä tai yleviä ajatuksia. Kivun muisto minussa on liian läsnäolevaa kiiltokuvien tekemiseen. Arvokkaalla kokemuksella en tarkoita ainoastaan selviytymistä tähän päivään, vaan kaikkea sitä isoa, erityistä ja ainutlaatuista, mitä suru on eri vaiheissaan mukanaan tuonut, olipa se sitten pimeää tai valoisaa, kevyttä tai painavaa. Välillä minusta tuntuu, että puolet elämästä olisi jäänyt minulle tuntemattomaksi ilman tätä kokemusta. Tunnustan sen elämän rikkaudeksi, vaikka en olisi halunnut luopua minulle niin tärkeästä ja rakkaasta ihmisestä. Sitä ei kuitenkaan minulta kysytty, niin kuin sinultakaan ei ole kysytty suostumusta omaan menetykseesi. Elämämme kovimmalla hetkellä meille ei annettu mitään vaihtoehtoa. Siksi tuntuu vähän siltä, kuin itse kuolisi.
On kuin hylätyksi tuleminen tai kuolema tuhoaisi kaiken sen hyvän, johon on joskus uskonut. Mieltä jäytää pelko siitä, että pohjimmiltaan ehkä millään ei ollutkaan mitään arvoa. On kuin olisi elänyt itsepetoksessa ja tullut lopulta täydellisesti torjutuksi ja häpäistyksi. Oli kuvitellut oman elämänsä ja nyt joutuu maksamaan laskua sinisilmäisyydestään.
...
Olipa tarina mikä tahansa, luopumaan joutuneiden tiet kohtaavat surun portilla, vaikka useimmat eivät ainakaan vähään aikaan näe siellä ketään muuta kulkemassa. Kaikki tapahtuu kuin piilokuvassa. Menetystä ei voi välttää, mutta todellinen luopuminen toteutuu aina suremisen kautta.
...
Menetyksen kokemus ei ole minusta väistynyt, mutta sen rinnalle on noussut myös toinen yhtä merkittävä asia. On kuin katsoisin maailmaa vastasyntyneen tavoin ensimmäistä kertaa: yhtä hämmentyneenä, yhtä kiinnostuneena ja yhtä viattomana. Itsestäänselvyydet ovat kadonneet ja kaikki vanhakin näyttää uudelta. Siksi surussa on kuoleman ohella myös paljon syntymää. Ehkä juuri se on surun suurin salaisuus: syntyä luopumisen kautta uuteen elämäänsä. Mutta ennen kuin sen voi nähdä ja tehdä, on kuljettava käsittämättömän pitkä ja raskas matka.
...
Elämä ei ole minulle koskaan enää itsestäänselvyys.
.........
Voisin poimia tänne otteita vaikka kuinka paljon - joku tietää. Mitä avaimia. Kiitos kirjoittajalle.